Populismi, talouskuri ja tolkku talouspolitiikka

Uuden Suomen päätoimittaja Markku Huusko kirjoittaa tuoreessa blogissaan Vasemmistoliiton olevan kevään eduskuntavaalien populistipuolue. Hän näyttää itse toistavan samoja talouspoliittisia argumentteja, joilla Suomea ja Eurooppaa on johdettu jo pitkään, ja jotka ovat keskeisesti vaikuttaneet taloudellisen laman syvenemiseen koko euroalueella.

Talouskuriajattelun keskeisiä teemoja ovat palkkakustannusten leikkaaminen, tiukka budjettikuri (rahaliiton säännöissä alijäämä saa ylittää 3 prosenttia bruttokansantuotteesta) ja maltillinen julkinen velkaantuminen (joka ei saa ylittää 60 % BKT:sta). On väitetty, että näiden noudattaminen tasapainottaisi euroalueen talouskehitystä.

Vuoden 2008 talouskriisin seurauksena sääntöjä tiukennettiin niin kutsutulla talouskurisopimuksella, joka lisäksi antaa Euroopan komissiolle suoraa budjettivaltaa jäsenmaiden parlamenttien yli. Talouskriisi on kuitenkin osoittanut mainitut säännöt mielivaltaisiksi ja talousaluetta epävakauttaviksi rajoitteiksi. Yhteisvaikutuksena ei ole syntynyt vakautta ja kasvua. Päinvastoin, tyypillistä on tulonjaon kääntyminen yhä selkeämmin pääoman eduksi, kysyntävaje ja suurtyöttömyys sekä velkojien ja vahvojen jäsenmaiden rikastuminen heikkojen kustannuksella.

Euron institutionaalisen rakenteen roolia kriisin syntyhistoriassa sekä tarvittavia uudistuksia on käsitelty varsin kattavasti kriittisissä puheenvuoroissa. Kuitenkaan Suomessa ”ainoan vaihtoehdon” valtavirtakeskusteluun nämä analyysit eivät ole mahtuneet.

Europolitiikan kärkimaaksi on kuvattu Saksa ja liitetty sen taloudellinen menestys korkean tuottavuuden kehitykseen kilpailukyvyn ytimenä.

Tosiasiassa euron käyttöönoton jälkeen paljon tärkeämpää roolia Saksassa ovat näytelleet aggressiivinen palkkojenalennuspolitiikka ja työvoiman tietoinen pätkätyöläistäminen luomalla laaja matalapalkkaisten osa-aikatyösektori (noin 17 prosenttia työvoimasta syksyllä 2013). Saksan tuottavuuskehitys on ollut keskinkertaista, arvioi eurokriisiin perehtynyt tutkija Joel Kaitila tuoreessa Talouden uudet muodot -kirjassa (Into-kustannus 2015).

Työmarkkinareformien myötä Saksa otti käyttöön mallin, jossa kotimainen kysyntä ja työväestön ostovoima jäädytettiin kymmeneksi vuodeksi kilpailukyvyn kohottamiseksi. Yhteisvaluutan myötä muut euromaat eivät voineet vastata tähän devalvoimalla, ja Saksa saavutti jälleen erityisaseman Euroopassa. Saksa menestys selittyy siis sillä, että sen heikennyslinja työntekijöiden oikeuksia kohtaan on ollut muita euromaita häikäilemättömämpi.

Tutkijoiden mukaan Saksan sisäinen devalvaatio sysäsi samalla koko euroalueen kasvavien vaihtotaseiden epätasapainon polulle. Palkkojen jäädyttäminen kasvatti saksalaisten yritysten voittoja erittäin suuriksi. Voittojen kierrätys rahoitussektorille, muun muassa lainattavaksi edelleen Välimeren maihin, koettiin kannattavammaksi vaihtoehdoksi, kuin saksalaisten investointi kotimaahansa.

Tutkijoiden mielestä Saksan uusi talouspoliittinen malli ei olisi voinut toimia ilman ulkomaista velkaan perustavaa kysyntää Välimeren maissa. Matala korkotaso houkutteli Välimeren maissa monia yksityisiä toimijoita ottamaan lainaa, ja kun talous romahti vuoden 2008 kriisin myötä, joutuivat valtiot euron sääntöjen mukaan pankkien pelastajaksi ja kriisin maksajiksi.

Harjoitettu talouskuripolitiikka kohteli kaltoin tavallisia kansalaisia kriisimaissa aiheuttaen inhimillisen kriisin, jollaista ei ole nähty sitten toisen maailmansodan. Tilastot kertovat selkeästi euron valuvian. Siinä missä Saksa on palkkakurinsa vuoksi kasvattanut ylijäämäänsä, ovat Etelä-Euroopan maat vastaavasti kasvattaneet alijäämäänsä. Onkin sanottu, että Saksa olevan rahaliiton todellinen vapaamatkustaja. Palkkaleikkauksilla eli työväestön kustannuksella hankittu absoluuttinen hintakilpailuetu on merkinnyt Saksan vientiyritysten menestystä muiden euromaiden kustannuksella.

Euron historian lyhyt oppitunti osoittaa, että jos rahaliiton suurimman kansantalouden annetaan kupata naapureita, ovat kaikki ennen pitkään ongelmissa. Saksankin saavuttama hyöty kiristyspolitiikastaan on kahdella tavalla näennäistä. Se on saatu aikaan työväestön kustannuksella, ja se vaikuttaa negatiivisesti maan investointeihin, tuottavuuden kehitykseen ja tutkijoiden mukaan rapauttaa lopulta myös Saksan infrastruktuurin.

Suomessa huhtikuun eduskuntavaaleissa on pitkälti kyse siitä, jatketaanko eurooppalaista talouskuripolitiikka, joka on toimimattomuutensa osoittanut niin meillä Suomessa, Saksassa kuin koko Euroopassakin. Palkkojen polkeminen, talouskuri-ideologia julkisen sektorin leikkauksineen ei ole tuonut talouskurisaarnaajien väittämää kasvua ja uusia työpaikkoja.

Sen sijaan Suomessa työttömyys on kasvanut hurjaa vauhtia, julkiset palvelut ovat heikentyneet leikkauspolitiikan seurauksena, ihmisten ostovoima on laskenut ja velkaantuminen lisääntynyt – samaan aikaan kun suuryrityksille on jaettu veroetuisuuksia.

Huusko on oikeassa siinä, että Suomessa kaikki suuret puolueet näyttävät uskovan talouskuriajatteluun siitäkin huolimatta, että meillä on varsin selkeää tutkimuksellista todistusta sen toimimattomuudesta.

Onko Vasemmistoliitto sitten populistinen vaatiessaan talouskuripolitiikasta luopumista ja työllistävää investointipolitiikkaa? Mielestäni ei. Työllistävien investointien vaatimus on järkevä talouspoliittinen vaatimus, jonka on esittänyt myös laaja joukko kansainvälisiä talouden asiantuntijoita niin IMF:ssä, OECD:ssa kuin myös yliopistoissa sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Emme me vasemmalla ole vaatimuksiamme hatusta vetäneet. On selvää, että tarvitsemme uusia työpaikkoja ja parempia palveluita. Talouskuripolitiikka ei niitä tuo, joten on aika kokeilla Vasemmiston vaihtoehtoa. Surkean oikeistopolitiikan jälkeen äänestäjillä pitäisi olla rohkeutta investoida tulevaisuuteen ja äänestää talouskuripolitiikkaa vastaan. Kurjistamisen ja ankeuttamisen aika olkoon ohi.