Keravalla on ollut jo vuodesta 1939 alkaen sisällissodan valkoisten uhrien muistomerkki. Nyt julkistettava uusi muistomerkki nostaa pintaan vuoden 1918 punaisen puolen muistoja, joille ei ole tähän mennessä ollut Keravalla omaa paikkaa.
Ihmisarvo ja kunnioitus kuuluu kuitenkin kaikille sisällissodan keravalaisille vainajille, jotka omasta näkökulmastaan taistelivat paremman huomisen puolesta. Historia ei ole vain voittajien historiaa.
Sata vuotta sitten tammikuussa 1918 Suomessa alkoi sisällissota. Monet työväenliikkeen jäsenet uskoivat, että valta vain otetaan enemmistön voimalla, eikä mitään varsinaisia sotatoimia ehkä edes tarvittaisi.
Tavoitteena oli päästä irti työttömyydestä ja köyhyydestä, sekä rakentaa uusi tasa-arvoinen maa, jossa kaikilla olisi leipää syödäkseen, eikä toinen olisi arvokkaampi toista.
Maa, jossa piikakin olisi ihminen.
Osa työväenyhdistysten jäsenistä tarttui innolla punakaartin kautta myös aseisiin, mutta osa vastusti aseellista toimintaa. Kuitenkin kumouksen leimahtaessa monet lähtivät solidaarisuudesta mukaan punakaarteihin – elleivät muuhun, niin siviilitoimiin.
Punaisiksi leimautuminen koitui sodan päätyttyä monien kohtaloksi. Toimintaan osallistuneita rangaistiin ankarasti, vaikka olisi ollut mukana vain sairaanhoitajana, vartijana tai kahvinkeittäjänä.
Alle neljä kuukautta kestäneessä sodassa kuoli yli 36 000 ihmistä.
Kuolleista punaisia oli yli 27 000, joista 20 000 teloittamalla tai tappamalla nälkään valkoisten vankileireillä.
On hurjaa, että yli kaksi kolmasosaa punaisista uhreista tuli vasta, kun sota oli jo päättynyt.
Sukulaissuhteidenkin perusteella ihmisiä joutui vankileireille, punaisten puolisoina, äiteinä, isinä, sisaruksina ja lapsina. Tuusulalaisista sodassa ja vankileireillä menehtyneistä yli puolet oli alle 30-vuotiaita ja neljännes vieläpä alle 20-vuotiaita nuoria.
Tuusulalaisia punaisia kuoli 1918 sisällissodassa tai sen seurauksena noin 200. Keravalaisia heistä oli saatavilla olevien tietojen perusteella noin 80.
Suomen vuoden 1918 sota ei jakanut vain kansakuntaa vaan myös kansakunnan muistin. Hävinneiden tulkinta tapahtuneesta jäi vuosikymmeniksi virallisen julkisuuden ulkopuolelle.
Hävinneiden ja heidän jälkeläistensä rankaiseminen jatkui vielä sodan jälkeen vuosikymmeniä. Vainajien näkyvä muistelu oli punaisten uhrien läheisiltä kielletty.
Kirjoitin valtuustoaloitteen punaisten muistomerkistä Keravalle tammikuussa 2014. Nyt olemme tässä. Mutta vieläkään ei nähdä kylttejä teloituspaikoilla, vieläkään ei nähdä nimilistoja kaikissa muistokivissä. Emme löydä myöskään punaisten muistoksi nimettyjä kadunnimiä.
Ehkä aika on kypsä vielä joskus tulevaisuudessa esimerkiksi työväenyhdistyksen tarjoilijana työskennelleen, ja punakaartin sairaanhoitajana toimineen, Keravan taistelussa 31.1.1918 valkoisten ampuman Ida Savolaisen muistoksi nimetylle tielle Keravalla.
Tapahtumista on kulunut 100 vuotta, mutta muistot elävät.
Puhe 1918 – vapaus, tasa-arvo ja ihmisyys muistomerkin paljastamistilaisuudessa 30.1.2018