Kuntavaalien alla on keskusteltu paljon lähiluonnon säilyttämisestä, asuntotarpeesta ja rakentamispaineesta. Miten näitä pitäisi sovittaa yhteen? Lue vasemmiston kaupunkipoliittisesta visiosta alta.
Vasemmiston visiossa kaupunki on tasapainoisesti rakennettu hyvä elinympäristö. Tämä tarkoittaa sitä, että aktiivisesti mahdollistetaan ja suunnitellaan paitsi asumista ja liiketiloja, myös yhtä aktiivisesti kaavoitetaan viheralueita ja kulttuuria kaupungin lomaan sekä säilytetään lähimetsiä ja luontoa.
Vasemmisto ei ajattele, että kaupunki täällä, luonto jossain toisaalla. Ihminen tarvitsee luontoa jokapäiväisessä elämässään voidakseen hyvin. Tämä tarve on koronavuonna tullut alleviivatuksi suomalaisten rynnättyä joukolla ulkoilemaan ja retkeilemään lähiluontoon. Koronavuodesta pitää oppia: väljyys, luonnonläheisyys ja inhimillinen mittakaava ovat osoittautuneet ensiarvoisen tärkeiksi.
Kaupungistuminen globaalina ilmiönä kuitenkin asettaa meidät siihen tilanteeseen, että kaupungeissa ja kunnissa, jotka ovat muuttovoittoisia, on pohdittava, minne uudet asukkaat saadaan asumaan. Ihmisten työn perässä muuttamista on tapahtunut kautta aikojen, ja se kehitys jatkuu myös MDI:n tuoreen ennusteen mukaan seuraavat vuosikymmenet vahvana. Syntyvää asuntopulaa täytyy ehkäistä ja lievittää, sekä ihmisten palvelujen tarpeeseen pitää pystyä vastaamaan.
Mitä ja minne haluamme rakentaa?
Mitä sitten tarkoitamme inhimillisellä mittakaavalla tai ihmisen mittaisella kaupungilla? Ensinnäkin sitä, että asuntopolitiikkaa on tehtävä ihmisen ja luonnon ehdoilla, ei sijoittajien ja rakennusyhtiöiden voitontavoittelu edellä. Vasemmisto on usein yksin puhumassa järkeä asuntopolitiikkaan: ei ole mikään pakko toimia asuntosijoittajien panttivankina.
Asuntopolitiikan tehtävä on tuottaa kohtuuhintaista, kestävää ja vähäpäästöistä asumista mahdollisimman monelle.
Asuntopolitiikan tehtävä ei ole mahdollistaa ammattimaisten sijoittajien vaurastumista.
Toisekseen ihmisen mittainen kaupunki tarkoittaa tasapainon löytämistä tiiviin, viheralueita säästävän nykyistä korkeammankin uudisrakentamisen ja toisaalta väljyyden ja matalamman rakentamisen välillä. Kaupunkia ei pidä suunnitella yhdellä sapluunalla, vaan viihtyisyyttä luodaan sekoittaen eri tyyppistä rakentamista. Viheralueita ja luontoa pitää suojella myös työpaikkarakentamista suunniteltaessa, kuten esimerkit Keravalta kivimurskaamon tapauksessa ja Espoosta datakeskuksen yhteydessä osoittavat. Kyse on järkevästä sijoittelusta.
Toinen näkökulma sekoittamisen periaatteeseen on sosiaalinen sekoittaminen. Segregaatiota eli asuinalueiden sosiaalista eriytymistä torjutaan rakentamalla vuokra-asumista ja omistusasumista lomittain samalle alueelle, ja samoin omakoti- ja rivitaloja sekä matalampia kerrostaloja limittäin. Näin ehkäistään köyhien ja rikkaiden eriytyneiden asuinalueiden muodostumista.
Julkisen palvelun vuokra-asuntoja, asumisoikeusasuntoja, kohtuuhintaisia omistusasuntoja ja asunto-osuuskuntia kaikkia hyödyntämällä saadaan asumisesta monipuolista ja monimuotoista.
Kolmanneksi ihmisen mittakaava tarkoittaa vasemmistolle kaupungeissa myös lähiöpolitiikkaa. Ihmisten pitää saada päivittäiset palvelunsa lähipalveluperiaatteella: lähikoulut, lähipäiväkodit ja lähikirjastot kaikki helpottavat ihmisten arjen kiirettä. On hyvä tiedostaa, että palveluiden keskittäminen ja toimipisteiden lakkauttaminen on tietoista politiikkaa samalla tavalla kuin lähipalveluiden puolustaminenkin.
Rakentaminen ja ekologisuus
Kun sitten rakennetaan, ympäristökriisin tässä vaiheessa on aivan välttämätöntä ryhtyä paljon aiempaa kunnianhimoisempaan rakennusmateriaalien kierrättämiseen.
Euroopassa rakentaminen kuluttaa enemmän raaka-aineita kuin mikään muu teollisuuden ala. Rakentaminen ja rakennusten purkaminen tuottaa noin 40–50 prosenttia jätteistä. Valtaosa rakennustuotteiden valmistuksen päästöistä aiheutuu sementin valmistuksesta, ja globaalisti sementtiteollisuus aiheuttaa noin 8 prosenttia koko maailman hiilidioksidipäästöistä. Betonielementit voitaisiin kuitenkin kierrättää hävittämisen sijaan takaisin rakentamiseen suhteellisen helposti.
Luonnonvarojen käyttö pitää saada vähenemään rajusti, mikäli hiilineutraaliin kiertotalouteen siirtymisen kanssa ollaan tosissaan. Vasemmistoliitto onkin esittänyt ilmastovaikutusten arviointia pysyväksi osaksi kaavoitusta.
Lisäksi on ryhdyttävä arvioimaan jokaisen hankkeen yhteydessä, onko täydennysrakentaminen ja korjaaminen mahdollista. Meidän tulee pyrkiä korjaamaan ja täydentämään purkamisen sijaan, ja pohtia rakennusmateriaalit tarkkaan.
Mielestämme puurakentamista pitää lisätä paljon nykyisestä ja tätä tulee yhteiskunnan myös tukea, kuten nyt olemme hallitusohjelmaan myös kirjanneet ja MAL-sopimuksiin sopineet. Suomen tulee toimia edelläkävijänä ilmastoystävällisessä puurakentamisessa ja toteuttaa puurakenteisia asuin- ja palvelurakennuksia. Purkamista pitää välttää paitsi ympäristösyistä, myös kulttuurihistorian säilyttämisen vuoksi.
Ekologisuus on kuitenkin myös paljon muutakin kuin rakentamista. Kaavoituksessa se tarkoittaa ennemmin eläviä kaupunkikeskustoja kuin peltomarketteja. Lisäksi lähimetsien ja arvokkaiden luontoalueiden säilyttäminen on itseisarvoisen tärkeää jo luonnon monimuotoisuuden hupenemisen pysäyttämisen vuoksi, ja kaupunkilaisten virkistäytymistä varten.
Kaavoittamista tulee toteuttaa mieluiten hyvien joukkoliikenneyhteyksien äärelle, ja parantaen joukkoliikenneyhteyksiä maankäytön, asumisen ja liikenteen (MAL) prosesseissa. Hyvässä kaupunkirakenteessa kaavoitetaan huomioiden mm. esteettömyys, lapset, nuoret ja vanhukset: puistoja, leikkipaikkoja, ja kuntoilupaikkoja täytyy olla saavutettavissa kävellen.
Kaavoitusta säätelevä maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL) on tämän hallituksen työpöydällä uudistettavana, ja vasemmisto haluaa uudistuksen vahvistavan viherrakenteen asemaa kunnissa. Sekä MAL-sopimukset ja niiden käyttö että myös MRL:n uudistus vaikuttavat vahvasti siihen, missä raameissa seutuja ja kuntia kehitetään ja mihin suuntaan.
Ihmisen mittakaava on onneksi sopusoinnussa myös ympäristökriisin hillitsemisen kanssa.
On myytti, että tiivis kaupunkirakenne itsessään vähentäisi päästöjä. Ainoa päästösektori, jolla tiivis kaupunkirakenne tutkitusti vähentää päästöjä, on liikenne. Päinvastoin kaupungit ovat “kulutuskeskuksia”, joiden kaikkia päästöjä ei edes lasketa päästölaskentatavan itsensä vuoksi. Näin tiiviit kaupungit näyttäytyvät helposti ansioitaan kestävämpinä. Aluerakenne vaikuttaa päästöihin itsenäisenä tekijänä. Tavaroita, palveluja ja esimerkiksi ulkomaanmatkoja kaikkia kulutetaan enemmän Helsingissä kuin keskimäärin Suomessa.
Aluerakennetta suurempi tekijä päästöjen syntymisessä on kuitenkin tulotaso ja eritoten kulutuskäyttäytyminen, jotka yhdistyvät myös kaupunkilaiseen elämäntapaan. Tästäkin näkökulmasta katsottuna ihmisille pitää mahdollistaa vähemmän kulutuskeskeinen ja enemmän luonto- ja kulttuurikeskeinen elämäntapa myös kaupunkisuunnittelulla ja kaavoituksella
Pia Lohikoski