Asuminen on kaiken kaikkiaan Suomessa kallista. Asui sitten vuokralla tai omistusasunnossa.
Vuokrataso hipoo pilviä
Vuokratasoa pitää korkeana osaltaan ajatus, että kaikki vuokralla asuvat saavat asumistukea ja mahdollisesti muitakin sosiaalietuuksia. Näin ei todellisuudessa ole.
Suomessa on kummallinen mentaliteetti, että vuokralla asuminen on jotenkin ”huonompien” ihmisten juttu ja omistus asuminen ”hienompaa”. Tämmöistä ilmapiiriä ei esimerkiksi Keski-Euroopassa ole.
Helsingin keskustan tuntumasta saa 900 eurolla vuokrattua yksiön, Helsingin, Espoon tai Vantaan lähiöistä kaksion, ja Keravalta hyvällä tuurilla jopa pienen kolmion. Samalla hinnalla asuntovelallisena pankin torpparina maksaisi lainaa pois jo mukavasti ja asuisi väljemmin, mutta sen sijaan nimenomaan vuokra-asuminen on Suomessa älyttömän kallista.
Ikävintä vuokralaisten kannalta on se, että muiden hintojen käännyttyä pitkään jatkuneen laman seurauksena jo laskuun, ovat vuokrat yhä jatkaneet kohoamistaan.
Asumisen kalleus syö kulutusmahdollisuudet
Taloudellisen toimeliaisuuden kannalta on huono asia, että ihmisiltä kuluu suurin osa tuloista asumiseen. Kaikki tämä raha on pois kotimaisesta kulutuksesta, sekä kauppiailta, ravintoloilta, hyvinvointipalveluista, kulttuurista ja niin edelleen. Tällä on seurauksensa myös pienyritysten toimintaan ja työllisyyteen.
Voi ihmetellä, miksei elinkeinoelämä nosta tätä asiaa laajemmin esille. Helsingin seudun Kauppakamari on jopa joskus ottanutkin kantaa vuokra-asuntotuotannon puolesta.
Varmaankin siksi esimerkiksi EK ei puhu vuokra-asuntotuotannon puolesta, että grynderit ovat osa elinkeinoelämää, eikä heidän intresseissään ole välttämättä sellainen asuntorakentaminen, joka oikeasti laskisi asumisen hintaa.
Pääkaupunkiseudun ja koko Uudenmaan kannalta on kuitenkin tärkeää, että ihmiset voisivat muuttaa tänne kohtuuhintaisiin asuntoihin työn ja opiskelujen perässä. Unohtaa ei pidä myöskään alueen omien aikuistuvien nuorten itsenäistymistarpeita.
Se millä vuokra-asuntojen hintaa saadaan alaspäin on paljolti kiinni kysynnän ja tarjonnan suhteesta. Jos ara-asuntoja olisi enemmän tarjolla, niin vuokratasokin pysyisi kohtuullisena, koska silloin ei yksityisilläkään vuokranantajilla olisi mahdollista kiskoa niin korkeita vuokria kuin nykyisin tapahtuu.
Lisää vuokra-asuntoja
Asumisen korkea hinta johtuu nimenomaan kysynnän ja tarjonnan epäsuhdasta. Markkinatalous ei toimi vuokra-asuntomarkkinoilla, ainakaan Suomessa se ei ole koskaan toiminut.
Asuntopulaa ylläpitämällä pidetään asuntojen hinta korkealla. Ratkaisu olisi siis todellakin valtava määrä lisää ara-asuntoja, mutta ongelma on siinä, että kun niillä ei saa tuottaa voittoa, ei löydy rakennuttajia. Suurista yleishyödyllisinä tunnetuista yhtiöistä esim. VVO ja Sato eivät halua enää rakentaa 40-vuotisilla ara-lainoilla, vaan ne haluavat tehdä nopeammin voittoa, eivätkä sitoutua pitkiin rajoitusaikoihin.
Siksi kuntien pitäisi ottaa vastuu ja rakentaa riittävä määrä ara-asuntoja, koska muita siihen ryhtyviä toimijoita ei tällä hetkellä valitettavasti isommassa mittaluokassa ole olemassa. Siksi tarvittaisiin alalle myös uusia toimijoita, jotka oikeasti haluavat olla yleishyödyllisiä. Jää nähtäväksi, mihin valtion A-kruunu pystyy ja annetaanko esimerkiksi Y-säätiölle mahdollisuus rakentaa aiempaa enemmän.
Mikä on kohtuuhintaista?
Itse pidän omakustannusperiaatteen mukaisia vuokra-asuntoja kohtuuhintaisina. Niissä ei ole tarkoitus tuottaa voittoa.
Kohtuuhintainen tarkoittaa tässä yhteydessä Aran lainalla tai vastaavan tasoisella rahoituksella rakennettuja vuokra-asuntoja. Riittävästä kohtuuhintaisesta uudistuotannosta pitää huolehtia, koska vuokra-asuntokanta uhkaa pienetä ara-asuntojen siirtyessä vapaarahoitteisiksi vanhojen rajoitusaikojen päättymisen jälkeen.
Pidän omakustannusperiaatetta, siellä missä sitä noudatetaan, ja sen mukaisten vuokra-asuntojen lisärakentamista parhaana tämän hetken keinovalikoimassa olevista konsteista asumisen hinnan laskemiseen.
On syytä pohtia etenkin pääkaupunkiseudun osalta siitä, tarvittaisiinko myös määräaikaista vuokrien hintakattoa, jonka yli vuokria ei saisi nostaa, kunnes kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja on saatu rakennettua riittävästi.
Kaavoitus avainasemassa
Usein arvellaan, että suurin syy asumisen korkeaan hintaan olisi rakennuskustannusten nousu. Todellisuudessa selitys löytyy kaavoittamattoman rakennusmaan heikosta tarjonnasta. Rakentamista edeltävää prosessia tulee nopeuttaa kaavoituksesta aina rakennuslupamenettelyyn.
Tonttitarjonnan lisäämistä pääkaupunkiseudulla ja Uudellamaalla on pyritty viime vuosina edistämään kuntien ja valtion välisillä maankäytön, asumisen ja liikenteen MAL-sopimuksilla. Idea on ollut, että on sovittu yhteisesti eri kuntien vastuut esimerkiksi vuokra-asuntotuotannon määrien suhteen.
MAL-sopimuksen heikkous on ollut sen noudattamisen vapaaehtoisuus. Jatkossa sopimusten on oltava aiempaa sitovampia ja niiden toteuttamatta jättämisestä on myös seurattava oikeasti sanktioita. Keppinä ja porkkanana valtio voi käyttää MAL- sopimisen piiriin kuuluvien infra- ja liikenneavustusten kohdentamista sinne, missä asuntorakentamisen määrät toteutuvat sovitusti.
Kuntien pitäisi käyttää niille lain puitteissa annettuja keinoja asuntorakentamisen toteutumiselle. Kuntien tulisi käyttää maan hankinnassa nykyistä enemmän pakkolunastuspykälää, jos raakamaan hankinta kaavoitusta varten ei muutoin etene.
Monissa pääkaupunkiseudun kunnissa, kuten kotikunnassani Keravalla, rakentamatonta maata on vain rajallisesti tarjolla. Tämän takia kunnatkaan eivät niin kovin auliisti nykyään luovuta tontteja kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon.
Kohtuuhintainen vuokra-asuminen on erittäin tärkeä asumismuoto toimivien asuntomarkkinoiden kannalta. Kohtuuhintaiseen vuokra-asuntorakentamiseen panostaminen merkittävillä elvytysbudjeteilla olisi tulevalla eduskuntakaudella mitä järkevintä kasvu-, työllisyys- ja sosiaalipoltiikkaa.
Pia Lohikoski
Järjestö- ja koulutuspäällikkö
Vuokralaiset VKL ry