Kuntatalous ei ole kotitalous

Poliittisissa keskusteluissa nostetaan usein esiin vertaus, jonka mukaan kuntatalous on kuin kotitalous. Väite ei pidä paikkaansa, ei taloustieteellisessä, eikä talouspoliittisessa mielessä.

Kuvaus kotitaloutensa tavoin kuntataloudesta huolta kantavasta poliitikosta on yksinkertaistuksena toki herttainen. Kuntatalous tai valtiontalous ei kuitenkaan toimi samoin kuin kotitalous. Julkisella vallalla on esimerkiksi verotusoikeus, toisin kuin kotitalouksilla. Kunnilla on myös sellaisia lakisääteisiä velvollisuuksia, joita kotitalouksilla ei ole.

Valtuustosalin oikealta laidalta usein Keravallakin huudellaan, että ei kai vasemmisto kotitalouttaankaan velaksi ruoki. No ei, emme ole syömävelanottajia. Emme ole myöskään palveluiden leikkaajia. Vasemmiston perinteinen keino julkisen talouden kulujen kattamiseen on riittävän tulopohjan varmistaminen.

Käännetäänpä tarkastelu huolenpitoon. Kotitalouksissa ei ole yleensä tapana tinkiä lasten hyvinvoinnista ja jättää maksamatta ruokaan, hoitoon, terveyteen ja harrastuksiin liittyviä maksuja. Asuntomenotkin maksetaan, asuttiinpa kaupungin vuokratalossa tai pankkilainalla rakennetussa omakotitalossa. Jos on pakko säästää, niin yleensä leikkaukset kohdistetaan perheen johtoportaan, eli vanhempien kuluihin. Lisäksi kotitaloudessa mietitään, kuinka vahvistetaan tulopohja sellaiseksi, jolla tulee toimeen.

Parhaiten kunnat säästävät, kun ammattilaiset päästetään ehkäisemään ennalta ongelmien syntyä ja puuttumaan vaikeisiin tilanteisiin mahdollisimman varhain. Varhaisessa vaiheessa saatu apu on sekä asiakkaan että kunnan etu. Hyvä esimerkki on Imatran uusi malli perheiden hyvinvointineuvolasta, johon satsatut rahat saatiin moninkertaisesti takaisin vähentyneinä lastensuojelun laitoskuluina.

On hyvä muistaa edellisen laman lapset. Vuoden 1987 ikäluokasta on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n tutkimusten mukaan syrjäytynyt hälyttävän paljon nuoria. Samanlaiseen virhesäästöön ei ole varaa. Säästöt voivat pahimmillaan johtaa koulutuksen ja terveydenhoidon tason laskuun sekä kasvavaan syrjäytettyjen nuorten joukkoon. Näillä asioilla olisi taas negatiivisia tuottavuus- ja kasvuvaikutuksia, jos asiaa mietitään kansantaloudelliselta kannalta.

Kun talouden kaikki keskeiset osat supistuvat, ei kokonaistuotanto voi muuta kuin supistua. Siksi kansalliset säästötalkoot ja kunnan palveluiden leikkaukset ovat päätön yritys, joka pahentaa taantumaa. Jo brittiekonomisti John Maynard Keynes teki säästämisen paradoksin käsitteenä tunnetuksi 1930-luvun kirjoituksissaan. Samoin Nobel-palkittu ekonomisti Paul Krugman on varoittanut nyt Eurooppaa toistamasta 1930-luvun virheitä talouskuripolitiikalla.

Keravalla on edellisinä vuosina ollut taloudessa ylijäämää ja niillä on pienennetty velkoja, sen sijaan, että olisi investoitu rakentamiseen. Keravalla on myös tilastojen mukaan jo entuudestaan Suomen kymmenenneksi halvimmalla tuotetut palvelut. Siksi palveluiden leikkaamiseen ei ole varaa.

Kunnallisiin palveluihin tehtävistä leikkauksista eivät kärsi vain kuntatyöntekijät, vaan häviäjinä ovat myös päiväkotilapset, koululaiset, lastensuojelun asiakkaat, kunnallisten terveyspalvelujen käyttäjät, palvelukotien ja laitosten vanhukset, päihdepotilaat ja kuka tahansa talvella katujen varsilla lumikinoksissa kompuroiva kaupunkilainen.

(Kirjoitus on julkaistu hieman lyhyempänä versiona Keski-Uusimaa-lehden Puheenvuoropalstalla 23.9.2013)

Jaa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.