Mediassa on noussut esiin kovaäänisiä vaatimuksia Suomen osallistumisesta Libya-operaatioon. Korruptioskandaalien vuoksi eronnut ex-pääministeri Matti Vanhanen kysyi, miksi Suomi on Afganistanissa, mutta ei Libyassa. Samaa pohti entinen puolustusministeri Elisabeth Rehn. Vasemmiston kanta Afganistaniin on selkeä, joukot on vedettävä heti pois ja pommien sijaan on pyrittävä vahvistamaan kansalaisyhteiskunnan juurtumista maahan. Vasemmisto ei ole lämmennyt myöskään sille, että Suomi osallistuisi Libyan operaatioon.
Osa vasemmistolaisista eri Euroopan maissa näyttää olevan hämillään siitä, miten sen pitäisi suhtautua Libyan tilanteeseen. Arabimaiden kansannousut ensin Tunisiassa ja Egyptissä sekä sittemmin muualla ovat innostaneet valtavasti ihmisiä eri puolilla maailmaa osoittaen joukkoliikkeiden mahdollisuuden muuttaa maailmaa ja kaataa tyrannihallituksia. Arabimaiden tyrannijohtajat olivat liittoutuneet maailman vahvimpien valtojen kanssa. Ben Alin ja Mubarakin kaatuminen oli valtaisa juhla tavallisille työväenluokkaisille ihmisille kaikkialla arabimaissa ja muuallakin, mutta toisaalta se oli myös isku Yhdysvaltojen ja muiden suurvaltojen intresseille. Siinä missä tavalliset ihmiset ovat toivoneet arabien kansannousun leviävän maasta toiseen diktaattoreja kaataen, ollaan maailman hallitsijoiden keskuudessa panikoitu sen suhteen miten tilanne saataisiin hallintaan.
Monia arabimaiden hallitsijoita on yhdistänyt tiukka kansalaisten kontrolli. Useissa maissa on kielletty oppositiopuolueiden toiminta ja mielenosoitukset sekä vainottu ay- ja opiskelija-aktiiveja. Tästä huolimatta esimerkiksi Egyptissä on pitkä työpaikkataisteluiden historia. Vuoden alussa näimme miten päättäväisesti egyptiläiset lähtivät kaduille haastamaan Mubarakin vallan. Jos kyse olisi ollut pelkästään Tahirin aukiosta, ei kamppailua olisi voitettu. Mukana olivat kuitenkin monet Egyptin teollisuuskaupungit lakkoineen ja suurmielenosoituksineen. Kyse oli todellisesta työväenluokan joukkokapinasta, johon myös muut kansanosat lähtivät mukaan. Ympäri arabimaailmaa levisikin slogan: ”taistele kuten egyptiläinen”.
Nato-jäsenyyden ajajat vaativat Suomea Libyaan
Protestit levisivät pian myös Libyaan, mutta siellä ei ollut samaa työväenluokan lakkotraditiota. Vastarinta oli päättäväistä lähinnä Itä-Libyan kaupungeissa, mutta Gaddafin hallintoa se ei pystynyt vakavasti haastamaan etenkään pääkaupunki Tripolissa. Gaddafin pommitukset kapinalliskaupunkeihin ja uhkailut ihmisten teurastuksesta synnyttivät keskustelun kansainvälisen yhteisön väliintulosta. YK tekikin Ranskan, Englannin ja Yhdysvaltojen painostuksen jälkeen päätöksen ilmatilan sulkemisesta ja siviilien suojelemisesta oikeuttaen sotilaalliset toimet. Monet maat ilmoittautuivat Libyan operaatioon mukaan, mutta useat myös kyseenalaistivat sen. Suurista maista mm. Saksa, Venäjä, Intia, Kiina ja Brasilia eivät ole mukana.
Suomi ei ole tätä kirjoittaessa ilmoittautunut mukaan sotilaalliseen operaatioon ja se on tuntunut häiritsevän erityisesti valtamediaa ja oikeistopoliitikkoja. Todellisuudessa Suomen osallistumisen operaatioon estää se, että Suomen hornetteja ei ole varustettu niin, että ne pystyisivät ampumaan maakohteita. On hyvä huomata, että samat tahot, jotka ovat vaatineet Suomea osallistumaan Libyan konfliktiin ovat myös tahoja, jotka ovat eturintamassa vaatimassa Suomen liittymistä sotilasliitto Natoon, joka otti viime viikolla Libyan operaation vastattavakseen.
YK:n turvallisuusneuvoston Libyapäätöksestä on kulunut muutama viikko. Mitä on tapahtunut? Lännen hävittäjät ovat iskuillaan estäneet Gaddafin joukkojen mahdollisuuden käyttää hävittäjiä kapinallisia vastaan. Lännen koneet ovat myös tuhonneet Gaddafin sotilaallisia kohteita. Sen sijaan, että kyse olisi ollut siviilien suojelemisesta, ovat hävittäjät keskittyneet auttamaan kapinallisten taistelua Gaddafin hallintoa vastaan. Vastarintajoukot eivät ole kuitenkaan pärjänneet kovinkaan kaksisesti päästä varpaisiin aseistautuneille Gaddafin joukoille ja monet asiantuntijat puhuvat nyt konfliktin pidentymisestä ja muuttumisesta pitkäksi sisällissodaksi Irakin tapaan.
Voiko pommeilla tuoda demokratiaa ulkopuolelta?
Vedin viime viikon torstaina Keravan Vasemmiston järjestämää keskustelua Suomen roolista maailmalla. Siinä niin toimittaja Hanna Nikkanen, Afganistan-aktiivi Reko Ravela kuin entinen eurokansanedustaja Esko Seppänenkin kyseenalaistivat Libyan operaation.
Nikkanen kertoi tavanneensa Madridissa arabimaiden aktiiveja, jotka vastustivat jyrkästi länsimaiden interventiota Libyaan. Heidän mielestään oli selvää, että sillä tapetaan aito kansannousu. Pahimmillaan sillä luodaan jatkuva sisällissota ja pohja terroristijärjestöjen kasvulle. Parhaimmillaankin ulkomaiden sotilaallisella väliintulolla päästään eroon kaikkien vihaamasta Gaddafista, mutta kuka sitten ikinä nouseekin valtaan, jää ihmisten mieliin ajatus, että kyseisen johtajan nosti valtaan länsi. Afganistanin ja Irakin korruptoituneet hallitukset ovat ikäviä esimerkkejä siitä mitä ulkopuolelta pommeilla tuotu ”demokratia” tuo mukanaan.
Lännen johtajat ovat tekopyhästi kertoneet, että Libyan operaatiossa on kyse ihmisoikeuksista. Monella foorumilla on oikein esitetty kysymys miksi ihmisoikeudet ovat lännen valtioille joissain maissa tärkeitä, mutta samaan aikaan oikeuksiensa puolesta kamppailevien jemeniläisten, palestiinalaisten tai bahranilaisten asemasta ei olla huolestuneita, vaan sortohallituksille yhä näytetään vihreää valoa.
Demokratia syntyy joukkotoiminnasta
”Työläisten vapautus olla voi vain työväenluokan työ”, lauletaan vanhassa Bertolt Brechtin sanoittamassa laulussa. Sen viesti ei ole vanhentunut lainkaan. Demokratia syntyy tavallisten ihmisten joukkotoiminnasta, ei sotakoneilla tuodusta interventiosta tai sissien vallankaappauksesta, joissa tavallisten ihmisten rooli on vain seurata passiivisena sivusta.
Arabimaiden kansannousuissa on kyse kritiikistä uusliberalistista komentoa vastaan, johon ovat kuuluneet suuryhtiöiden valta ase- ja öljykauppoineen. Monissa öljyrikkaissa maissa on rikastunut lähinnä vain pieni eliitti, kansalaisten eläessä köyhyydessä. Monet nuoret ovat haaveilleet koulutuksen avaavan paremman elämän, mutta ovat joutuneet pettymään katkerasti työttömyyden ollessa suurta koulutettujenkin parissa. Arabimaiden kapinat ovat olleet puhtaasti kapinoita paremman elämän puolesta.
Monissa arabimaissa hallitsevan luokan jäljelle jääneet osat pyrkivät minimoimaan kapinoiden vaikutukset tylsyttäen kumousten vaatimuksia. Samaan pyrkii myös Yhdysvallat, Englanti ja Ranska. Kamppailu on kuitenkin monilta osin kesken, eikä liike etenkään Egyptissä ole halukas tyytymään pieniin muutoksiin.
On selvää, että monet miettivät miksi heidän pitäisi enää suostua tanssimaan suurvaltapolitiikan tahtiin ja antaa ylikansallisten yhtiöiden ryöstää kansallisvarallisuutta mielin määrin jättäen jäljelle vain muruset.
Lännen johtajat puhuvat mielellään kauniisti demokratiasta, mutta todellisuudessa he vastustavat jyrkästi demokraattisia kansannousuja, koska niiden lopputulokset voivat heikentää keskeisesti heidän valtaansa ja voimasuhteitaan. Mielestäni on tämän pohjalta varsin selvää, että vasemmiston pitää vastustaa lännen väliintuloa Libyassa ja tukea kaikin mahdollisin keinoin kansannousuja eri puolilla arabimaailmaa.
Tässä vielä linkkinä egyptiläisten sosialistien kannanotto Libyan ja laajemmin arabimaiden kumouksiin. Se nostaa esiin tärkeitä näkökulmia, jotka ovat unohtuneet Libyaan liittyvässä keskustelussa.
Kansalaisyhteiskunnan juurruttaminen maahan kuulostaa tosi tehokkaalta keinolta taistella kurkunleikkaja-talebaneja vastaan. Ja Libyan suhteen ei ilmeisesti pidä tehdä yhtään mitään.
Luulin, että oikeistolaiset ajattelevat ainoastaan omia etujaan, mutta nyt vasemmisto on ominut itselleen pää pensaaseen -ideologian. Ei tehdä mitään, siinä ratkaisu!