Työväenmusiikki on osa poliittista työväenkulttuuria. Työväenlaulut ottavat sanoillaan yleensä kantaa politiikkaan. Vanhaan työväenmusiikkiin kuuluvat myös marssit.
Työväenmusiikin juuret ovat Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä syntyneeseen vallankumoukselliseen musiikkiin. Suomessa työväenlauluja on laulettu 1800-luvun loppupuolelta.
Työväen marssi on vanhin yhä esitettävistä suomalaisista työväenlauluista. Kappale tehtiin Helsingin työväenyhdistyksen (HTY) 10-vuotisjuhliin vuonna 1894. Sen sävelsi tuolloin HTY:n kuoronjohtajana ja Johanneksenkirkon urkurina toiminut Oskar Merikanto ja sanoitti nimimerkki Tuokko eli kirjailija Antti Törneroos. Kappaleen juhlavat sanat henkivät wrightiläisen työväenliikkeen optimismia.
Työväenmarssi oli pitkään ainoa alun perin työväenliikkeen käyttöön sävelletty laulu. Muita sanoituksia laulettiin yleensä jo olemassaolleilla kansanlaulun sanoituksilla.
Työväenlauluja omaksuttiin myös Venäjältä, Saksasta ja muista työväenliikkeen vahvoista maista.
”Köyhälistön laulu” eli ”Köyhälistön marssi” on vanhimpia suomennettuja työväenlauluja. Se oli Saksan sosialidemokraattisen puolueen ensimmäinen taistelulaulu.
”Köyhälistön laulusta” ilmestyi ensimmäinen suomennos jo vuonna 1899 nimellä ”Ken kullan maasta kaivaa”. Siitä on julkaistu käännös myös otsikolla Proletaarilaulu. Nykyinen suomennos on säilynyt suurin piirtein samana vuodesta 1906 alkaen. Laulun säveltäjäksi on arveltu Leopold Knebelsbergeriä.
Suomen ensimmäinen painettu työväenlaulujen kokoelma Työväen laulukirja ilmestyi vuonna 1900. Se sisälsi yksitoista laulua. Teoksesta tehtiin myöhemmin laajennettuja uusia versioita, joita vuoteen 1920 mennessä oli painettu yli 200 000 kappaletta.
Työväenlaulujen sanat ovat olleet joko aatteellisia taistelulauluja tai kuvauksia työväen kurjuudesta. Tuusulalainen runoilija-kansanedustaja Juho Ernst Kujala julkaisi vuonna 1907 kokoelman kuplettityylisiä köyhälistölauluja.
Sisällissodan aikoihin kehittyi runsaasti lisää työväenmusiikkia, etenkin vankileirilauluja. Vuoden 1918 jälkeen työväenliikkeen sekä sosialidemokraattisella että kommunistisella haaralla kehittyi kisällilaulujen eli päivänpoliittisten pilkkalaulujen perinne. Kommunistien laulut saivat paljon vaikutteita Neuvostoliitosta.
Suomalaiset kuuntelivat vallankumouksellisia levylauluja jo 1900-luvun alussa. Amerikkalaiset levy-yhtiöt julkaisivat sosialistisia äänitteitä Työväen marssista Rajamäen farssiin. Yhdysvaltoihin lähteneiden siirtolaisten keskuudessa oli vasemmistoaatteilla vankka kannatus, ja uudella mantereella levytettiin suomenkielisiä työväenlauluja jo 1910-luvulla.
Suomessa ei kumouslaulujen levyttäminen kansalaissodan jälkeisissä oloissa luonnollisestikaan käynyt päinsä.
Työväen marssi jäi kansalaissodan jälkeen sosialidemokraattien tunnuslauluksi. Kansainväliseen eli Internationaleen olivat suomalaisia sanoja laatimassa mm. Yrjö Sirola ja Otto Wille Kuusinen.
Ranskan vallankumouksen tiimellyksessä syntynyt Marseljeesi oli aikanaan myös kansainvälisen työväenliikkeen tunnusmarssi. Kun laulu sai Ranskan kansallislaulun aseman, Kansainvälinen syrjäytti sen.
Kun työväen kuuluisin taistelulaulu ”Internationale” vuonna 1905 suomennettiin, laulutekstin 10.000 kappaleen painos myytiin yhden mielenosoituspäivän kuluessa loppuun.
Barrikaadimarssin melodia puolestaan oli lainattu Venäjän keisarin henkivartiokaartin marssista. Tunnettu Taistojen tiellä -marssi oli alkuperäiseltä nimeltään Jää hyvästi isänmaa.
Punakaartin marssin tekijästä ei ole tietoa, mutta se muistuttaa säveleltään ruotsalaista onnittelulaulua Ja må’ han leva. Punakaartin marssi levisi talvella 1918, kun sitä laulettiin punakaartin harjoituksissa, vaikka siitä ensimmäiset versiot olivatkin peräisin jo vuodelta 1917.
1930-luvulla työväenlaulut muuttuivat osin maanalaiseksi kulttuuriksi aina toisen maailmansodan päättymiseen saakka. Vuonna 1933 suojeluskuntalaiset ja lapualaiset repivät sos.demien liput näiden puoluejuhlassa. Tämän seurauksena säädettiin lippu- ja kiihotuslait, joilla punaliput ja osa vallankumouslauluista kiellettiin, Kansainvälistä ei saanut laulaa ulkosalla, ja sen kolme keskimmäistä säkeistöä olivat muutenkin pannassa.
Työväenliikkeen suosittuja laulukisälliryhmiä toimi erittäin aktiivisesti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kunnes 1960-luvulla televisio ja iltamakulttuurin heikkeneminen tyrehdyttivät toimintaa.
Uusi entistä julistavampi poliittinen laululiike astui valokeilaan osin juuri tv:n avulla. Vanhaa kisällilauluperinnettä uudistavia ryhmiä ilmestyi kuitenkin jälleen 1970-luvulla poliittisten laulujen kukoistuskautena osana puoluepoliittisten ohjelmaryhmien invaasiota.
Koska ryhmien jäsenet olivat nyt yleensä soittotaitoisia, korvasi bändisoittaminen lavalla yhä enemmän tanssia ja teatteria. Osa kappaleista oli uusia, osa vanhoja kisällilauluja.
Tunnetuimpia 1970-luvun kisälliryhmistä olivat sosialidemokraattitaustainen Songilo, jonka jäsenistä Alpo Halinen oli soittanut jo 1950-luvulla suositussa Voikkaan kisälleissä, ja kommunistitaustainen Agit-Propin kisällit. Songilolla oli jopa oma tv-ohjelma.
1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla poliittinen laululiike pääsi suureen suosioon opiskelijanuorison keskuudessa. Nuorison vasemmistosuuntauksen ja radikalisoitumisen taustalla oli ideologisia vaikutteita pasifismista amerikkalaiseen kansalaisoikeusliikkeeseen.
Poliittisen laululiikkeen näkyvimmät ja kuuluvimmat edustajat olivat 1970-luvulla Suomen Kommunistiseen Puolueeseen (SKP) liittyneet nuoret “taistolaiset”. Vanhoista työväenlauluista tehtiin uusia levytyksiä. Kaj Chydenius, Eero Ojanen ja muut säveltäjät tekivät uutta yhteiskunnallista musiikkia.
1970-luvun lopulla puoluepoliittinen laululiike hiipui. Nuoret levittivät yhteiskunnallista sanomaa nyt uusin eväin: punk-liikkeessä oli kyse omaehtoisesta tee-se-itse-periaatteesta ja jähmeiksi koettujen puolueorganisaatioiden välttelystä.
1970-luvulta asti Valkeakoskella järjestetty työväen musiikkitapahtuma kokoaa yhä poliittisten ja työväenlaulujen esittäjiä: esimerkiksi 1950-luvulle juurensa ulottava Koiton Laulu, Agit-Prop ja M.A. Numminen ovat vierailleet siellä usein.
Nykyään työväenluokkaista ajatusmaailmaa lähellä oleva poliittisuus näkyy muun muassa Palefacen ja Asan sekä monien muiden rap-artistien teksteissä.
Millaista on tulevaisuuden työväen musiikkikulttuuri, se jää nähtäväksi. Aiheita tässä ajassa ja varmasti myös tulevaisuudessa on erilaisille protestilauluille.
Itse toivoisin kuulevani voittoisassa tulevaisuudessa esimerkiksi laulun kuuden tunnin työpäivän saavuttamisesta, laulun kansaneläkkeen korottamisesta, laulun perustulon säätämisestä sekä laulun asunnottomuuden poistumisesta.
Hyvää vappua!
Puhe Punainen Kerava – Työväenlauluillassa 30.4.2018
Taustatietoa puheeseen on etsitty mm. YLE:n elävän arkiston Työväenlaulu-artikkeleista ja työväenlaulu.fi -sivustolta.