”Vasemmisto unohti työläiset”, ”Perussuomalaiset nyt työväestön asialla” ja ”Ruotsin oikeisto varasti vasemmiston eväät väittäen olevansa uusi työväenpuolue”. Tässä joitain otsikoita viime viikkojen uutisoinnista.
Onko Vasemmisto todella unohtanut työläiset? Ei ole, jos lukee Vasemmiston tavoiteohjelmaa kymmenen euron minimipalkkavaatimuksineen, työntekijöiden joukkokanneoikeuksineen ja työn jakamisvaatimuksineen – tai jos on seurannut kansanedustajien aloitteita eduskunnassa. Nimenomaan Vasemmiston suunnalta tulee eduskunnassa eniten työelämän aloitteita, joiden tavoitteena on parantaa työntekijän arkea.
Miksi sitten yhä suurempi osa duunareista katsoo toiseen suuntaan, eikä koe Vasemmiston ja demarien tarjoavan vaihtoehtoa nykypolitiikalle? Yritän tässä pohtia jotain näkökulmia, jotka voivat hieman täydentää ajatuksia, joita esimerkiksi turkulainen Vasemmiston kaupunginvaltuutettu Mirka Muukkonen ja Vasemmiston puheenjohtaja Paavo Arhinmäki ovat ansiokkaasti esittäneet.
Näkisin, että keskeinen ongelma Vasemmiston ja työläiskansalaisen välisessä suhteessa on se, että Vasemmisto on unohtanut parlamentaarisen ja ulkoparlamentaarisen yhteistyön perinteen kulmakiven: ihmisten organisoimisen mukaan ruohonjuuritason kamppailuihin. Ulkoparlamentaarinen toiminta on kuitenkin ollut aiemmin toiminnan suola, se jonka avulla saavutetaan tuloksia myös parlamentaarisessa toiminnassa ja joiden kautta koetaan osallisuutta, yhteenkuuluvuutta ja voimaantumista.
Tässä yhteydessä ulkoparlamentaarisuutta ei pidä ymmärtää pelkkänä mielenosoittamisena, vaan laajana kansalaisyhteiskunnan liikehdintänä. Kansalaisten joukkotoiminta on luomallaan paineella edesauttanut historiassa lukuisten vasemmistolaisten poliittisten vaatimusten läpivientiä, ja monet näistä aloitteista ovat syntyneet ammattiyhdistysliikkeen ruohonjuuritasolla. Nykyään ulkoparlamentaarista toimintaa arvostetaan lähinnä vain puheissa, jos niissäkään.
Ennen ammattiliitot olivat läpipoliittisia. Vasemmistopuolueet kävivät kovaa taistelua asemistaan liitoissa. Jokaisen piti näyttää, että me osaamme toimia ja pystymme parhaiten muuttamaan duunareiden elämää mukavammaksi. Kannattaa vilkaista esimerkiksi Päivi Uljaksen kirjaa ’Kun Suomi punastui’, joka valottaa ammattiyhdistysliikkeen ruohonjuuritason yhteiskunnallista roolia. Eduskunnan vasemmistoenemmistö ja massiivinen joukkoliike saivat muutamassa vuodessa aikaan sosiaalilainsäädännön, joka muodosti koko hyvinvointivaltion perustan. Joukkopaineella saatiin muutoksia aikaan työelämään ja aktivoitiin ay-liike kamppailemaan myös yhteiskunnallisten uudistusten puolesta.
Ay-liikkeen ruohonjuuritason aktiivisuuden hiipuessa myös vasemmistopuolueet alkoivat toimia enemmän ja enemmän ”tavallisten puolueiden” tapaan. Politiikkaa tehdään nykyään enimmäkseen vain vaaleissa. Kampanjaa käydään kaduilla joitain kuukausia ennen vaaleja ja näkyvyyttä haetaan mainostoimistojen kehittämillä tunnuslauseilla.
Ay-liikkeen sisällä puoluepoliittisen kauden negatiivinen puoli olivat tiukat työväenpuolueiden väliset väännöt. Kun niihin on ymmärrettävistä syistä haluttu tehdä pesäeroa, on samalla myös unohdettu poliittinen toiminta, siis yhteiskunnallisen muutosvoiman rakentaminen ruohonjuuritason joukkotoiminnalla. Tämä on tarkoittanut ay-liikkeen epäpolitisoitumista. Puolueisiin on vielä ay-liikkeen ylätasolla pidetty yhteyttä, mutta kansalaisten poliittinen aktivointi yhteiskunnalliseen toimintaan on enimmäkseen unohdettu, yksittäisiä lakkokamppailuita lukuun ottamatta. Ammattiliitot voivat käydä tiukkaakin vääntöä työnantajapuolen kanssa, mutta ne eivät politisoidu laajemmiksi yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi.
On tavallaan paradoksi, että siinä missä vasemmisto (demarit mukaan lukien) tarvitsisivat ay-liikkeen kymmeniätuhansia aktiiveja saadakseen painostusvoimaa vaatimuksilleen parlamentaarisella tasolla, niin yhtä lailla ammattiyhdistysliike tarvitsisi vahvaa vasemmistoa saadakseen parempia työsopimuslakeja, parempaa irtisanomissuojaa ja tiukempaa harmaan talouden vastaista kamppailua.
Juuri epäpoliittisuuden kausi ammattiyhdistysliikkeessä on luonut pohjaa sille, että duunariporukoissakin samaistutaan kokoomukseen, vaikka kokoomus tekee kaikkea muuta kuin työntekijöitä hyödyttävää politiikkaa – tai luullaan Soinin populistista retoriikka todelliseksi vaihtoehdoksi muille puolueille. Siinä missä duunarit ennen lukivat uutisensa maailman menosta vasemmiston omista lehdistä, niin tänä päivänä yhteiskunnallinen näkemys muodostuu monesti lähinnä iltapäivälehdistä.
Vasemmistolaisten pitäisi olla aktiivisempia ammattiliitoissa ja tuoda esille Vasemmiston konkreettisia vaatimuksia työelämän parantamisesta. Ajatuksena ei kuitenkaan pitäisi olla, että me ajamme teidän asiaanne, vaan että kamppailisimmeko yhdessä paremman työelämän ja toimeentulon puolesta sekä muuttaisimme yhteiskuntaa.
On tärkeää kuunnella työkavereiden huolia ja ajatuksia siitä, mitä yhteiskunnassa pitäisi muuttaa. Ammattiliittoja ei pidä pyrkiä valtaamaan minkään valta-asemien takia, vaan tärkeintä on aktivoida jäseniä toimintaan ja pyrkiä samaan omat ammattiosastot ja muut järjestöt avaamaan silmänsä ammattiyhdistysliikkeen perustyölle, edunvalvonnalle. Sitä tehdään tietysti neuvotteluissa työnantajan kanssa, mutta myös kunta- ja eduskuntatasolla, joissa ammattiyhdistysliike ei voi toimia ilman vasemmistoa. Aina ei tarvitse keksiä uusia toimintatapoja, vaan osata käyttää aiemmin jo tehokkaiksi havaittuja malleja – katse siis aikaan, jolloin tehtiin talkootyötä, pidettiin joukkokokouksia ja uskallettiin käyttää painostuskeinoina niin lakkoja kuin mielenosoituksiakin – lakkotansseja ja iltamia unohtamatta.
PS. Jos mietit, keitä tarkoitan työläisillä, niin palkkaduunareita. Siis palvelu- teollisuus- ja hoiva-ammateissa työskenteleviä – meitä kaikkia, jotka emme elä pääomatulojen tai muun omaisuuden varassa. Palkkaduunarit voivat olla yhtä hyvin ammattikoulutettuja, kouluja käymättömiä tai akateemisia ammattilaisia. Työläisiä ovat yhtä lailla pätkätyöläiset, työelämästä työttömyyden tai sairauden takia poissaolevat kuin vakiduuneissa ahertavatkin. Duunareita ammattiin tai palkkaluokkaan katsomatta yhdistää työmarkkina-asema, me myymme työvoimaamme ja tarvitsemme palkkaa tai työttömyyden tai sairauden kohdatessa korvausta, jotta saamme pidettyä katon päämme päällä ja leipää perheemme pöytään.
Ja lopuksi linkkivinkki juttuun, joka myös kannattaa lukea: Työläinen, pois muodista