Matkustimme elokuun alussa perheeni kanssa Puolaan. Päätimme välttää lentämistä ja matkustimme maata pitkin. Lähes kaksi vuorokautta per suunta kestänyt matka taittui laiva-juna-laiva-reitillä. Hidas matkanteko antoi aikaa ajatella.
Päämäärämme Gdansk on yksi Itämeren upeimmista ja historiallisesti merkittävimmistä hansakaupungeista. Sen kauniiden julkisivujen takana piilee kuitenkin Euroopan historian synkin oppitunti. Toinen maailmansota alkoi täältä Westerplatten taistelulla 1. syyskuuta 1939, ja sodan loppunäytöksessä kaupunki tuhoutui lähes kokonaan.
Stutthofin keskitysleiri
Matkamme tärkein ja koskettavin retkikohde sijaitsi noin 35 kilometriä Gdanskista. Stutthofin keskitysleiri, joka toimii nykyään museona.
Vierailu herätti painavan kysymyksen: muistammeko me enää? Näinä aikoina, kun Euroopassa äärioikeisto on noussut ja vahvistanut asemiaan jälleen, on tärkeää muistaa, mitä 1930- ja 1940-luvuilla tapahtui. Stutthof ei ole vain Puolan historiaa, se on myös suomalaisten historiaa.
Stutthof oli natsien ensimmäinen Saksan rajojen ulkopuolelle perustama keskitysleiri, ja siitä tuli myös kaikkein viimeisenä vapautettu leiri toukokuussa 1945. Aluksi se oli paikallinen siviilivankileiri Danzigin SS-johdon alaisuudessa. Vankeina oli puolalaista älymystöä, vasemmistoa ja muita natsien poliittisia vastustajia.
Sodan edetessä Stutthof kuitenkin muuttui osaksi valtakunnallista järjestelmää ja natsien sotakoneiston orjatyövoiman lähdettä. Vangit pakotettiin työskentelemään nääntymisen partaalla saksalaisissa asetehtaissa. Lopulta vuonna 1944 Stutthofista tehtiin virallinen osa juutalaisten joukkotuhoamisohjelmaa kaasukammioineen ja krematorioineen. Leirille rekisteröidystä yli 100 000 vangista vähintään 65 000 kuoli.
Stutthofin historiassa korostuu poliittisten vankien poikkeuksellisen suuri osuus. Yli puolet vangeista kantoi vaatteissaan punaista kolmiota. Natsit käyttivät poliittisen vangin statusta äärimmäisen laajasti. Siihen luokiteltiin vasemmistolaiset, ay-aktiivit, sotaa vastustaneet rintamakarkurit, lakkoilijat ja natsivastaiset siviilit. Gestapo käytti leiriä suorana jatkeenaan nujertaakseen kaiken ideologisen vastarinnan.
Leirille vangittiin myös homoseksuaalisia miehiä, jotka joutuivat kantamaan vaatteissaan vaaleanpunaista kolmiota (rosa Winkel). Natsit vainosivat heitä Saksan rikoslain pykälän 175 nojalla. Muzeum Stutthof on viime vuosina nostanut tätä pitkään vaiettua vankiryhmää esiin omissa tutkimuksissaan ja erikoisnäyttelyissään. Keskitysleirijärjestelmässä homoseksuaalit kohtasivat usein erityisen raakaa väkivaltaa ja kaltoinkohtelua.
Suomesta Stutthofiin joutuneet
Kuuluisin ryhmä Suomesta Stutthofiin luovutetuista olivat kahdeksan juutalaispakolaista. Suomi luovutti natsi-Saksalle kahdeksan juutalaispakolaista 6. marraskuuta 1942 Valtiollinen poliisi Valpon salaisella päätöksellä.
Luovutettuun ryhmään kuului viisi miestä, yksi nainen ja kaksi lasta, jotka lähetettiin Tallinnan kautta Stutthofin ja Auschwitzin leireille. Suomesta natsi-Saksaan luovutettuja kahdeksaa juutalaispakolaista ja heidän auttajiaan on käsitelty mm. Klaus Härön elokuvassa Ei koskaan yksin (2025).
Suurin suomalaisjoukko joutui Stutthofiin syksyllä 1944, jolloin Suomen ja Saksan aseveljeys päättyi ja Lapin sota alkoi. Leirille päätyi noin 90 suomalaista merimiestä, joiden kauppalaivat takavarikoitiin Saksan ja Norjan satamissa. Natsit antoivat heille kaksi vaihtoehtoa, joko purjehtia hakaristilipun alla tai joutua vangiksi. Valtaosa merimiehistä kieltäytyi yhteistyöstä natsien kanssa. Heidän joukossaan oli nuoria, jopa vain 15–16-vuotiaita laivapoikia, ja myös muutama nainen.
Toinen, pienempi Stutthofiin joutunut suomalaisryhmä, olivat poliittiset vangit, eli jo jatkosodan aikana Suomen Valtiollinen poliisi Valpon saksalaisille luovuttamat natsivastaiset henkilöt. Kyse oli vasemmistolaisista, jotka olivat muuttaneet 1920–1930-luvuilla Suomesta Neuvostoliittoon. Jatkosodan aikana tai sen kynnyksellä näitä henkilöitä palasi Suomeen. Valpo ei pitänyt heitä enää Suomen kansalaisina, vaan vangitsi heidät Neuvostoliiton asiamiehinä.
Stutthofin keskitysleirille joutuneiden suomalaisten poliittisten vankien tarkkaa kokonaismäärää ei tiedetä, sillä natsit ja Valpo tuhosivat sota-ajan arkistoja ja asiakirjoja erittäin tehokkaasti. Elina Sanan tutkimusten mukaan Valpo luovutti vuosina 1941–1943 Saksan turvallisuuspalvelulle ja Gestapolle kaikkiaan ainakin 129 siviiliä. Suurin osa oli Neuvostoliitosta paenneita tai loikanneita muiden maiden kansalaisia, kuten virolaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä, joita Valpo piti kommunisteina tai vakoojina.
Stutthofin hiljaiset parakit ja museon näyttelyt toimivat varoituksena nykypäivälle. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät ole itsestäänselvyyksiä. Kun seuraamme nykyistä poliittista kehitystä ja retoriikan koventumista Euroopassa, emme saa sulkea silmiämme omalta menneisyydeltämme. Meidän on pidettävä huolta siitä, ettei historia toista itseään.